Ensimmäinen reaktioni Terapiassa tavataan-kampanjaan oli, että onko tämä vitsi? Jotakin julmaa pilaa? Terapeutteja on liian vähän. Terapiaan pääsy on vaikeaa. Pitää myös olla sellaisessa kunnossa, että pystyy terapiaan. Esimerkiksi minä en vielä tähän päivään mennessä ole taloudellisesti enkä kuntoni puolesta psykoterapiaan pystynyt. Kun olet niin huonossa kunnossa, että et pysty vastaanottokäynneillä puhumaan asioitasi ei oikein pysty etsimään terapeutia tai edes käymään terapiassa.
Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, miten mielenterveyskeskustelu tilastojen, saavutusten ja voittajanarratiivin hallitessa keskustelua on usein enemmän kuin kuluttavaa seurattavaa.
Joskus jopa tuntuu, että terapiasta ja mielenterveyden hoidosta olisi tullut jokin vähän harrastukseen verrattava asia. Harva lehdissä mielenterveysongelmista mediassa puhuva on ollut sairas käytännössä aina. Mielenterveysongelmia käsitellään edelleen usein ohimenevänä asiana. Alan itse olla siinä ja siinä, että olen ollut yhteiskunnan mielestä liian pitkään hoidossa. Asiaan vaikuttanee myös se, että koska nyt olen eläkeläinen ei hoitoa jossakin vaiheessa luultavasti enää ajatella kannattavana. Minun hoitoni on siis keskustelukäynti tällä hetkellä kerran kuussa ja lääkärikäynti joskus harvoin.
Teoriassa omasta mielestäni olisi ihan todella hieno asia, että jokainen kävisi terapiassa tai keskustelukäynneillä, koska jokaisella on itsessään kehitettävää. Jokainen ei kuitenkaan kärsi monesta vaikeasta mielenterveysongelmasta koko elämäänsä puhumattakaan mielisairauksista.
Muistutan, että kaikkien mielenterveysongelmat ovat yhtä valideja, eikä tämän tarkoituksena ei ole vertailla vaan kuvata sitä miten marginaalinen vähemmistö edelleen jää sellaiseksi. On todella hieno asia, että mielenterveysongelmista puhutaan ja enemmistölle tämä lähestymistapa on varmasti toimiva ja hyvä, mutta silti esiin tuotava kuva on todella suppea. Joskus tulee valitettavasti jopa sellainen olo, että emme puhu enää vakavasta asiasta vaan "Jee jee terapia cool"-jutuista.
Annan esimerkin. Jokainen lukija tietänee taannoin menehtyneen Alexi Laihon. Ihmiset mielsivät aivan liikaa, että mielenterveysongelmat ja alkoholismi olivat osa Laihon rokkiäijäimagoa. Moni ihminen ilmaisee itseään ja käsittelee asioita taiteen kautta. Osa tulkitsee tämän esitykseksi ja rooliksi. Mielenterveys- ja päihdeongelmat eivät ole rooli, eikä sairauden hoito ei ole markkinoitava tuote tai harrastus.
Monesti olen istunut sängyn laidalla ja miettinyt, että olin iloinen tehdessäni lumitöitä tai ollessani metsässä. Insta-feedin pomppaa heti sisällä poliittinen mielenterveyskeskustelu. Koko keskustelu tuntuu usein olevan täysin eri maailmasta kuin se mikä on minun elämääni mielenterveysongelmaisena - mitä se on ollut aina. Minulle tulee sellainen olo, että vaikka tapahtuisi mitä minä olen ikuisesti marginaalissa. Häviäjän ja sääliteltävän roolissa. Tulee sellainen olo, että kuva keskusteluissa ja mediassa ei koskaan laajene.
Olen ikuisesti se, jonka määrää pitää vähentää. Olen se, jota ei pitäisi olla olemassa. Virhe yhteiskunnan harmoniassa. Kohta kolmentoista vuoden hoidon jälkeen saavutukseni on, että henki pihisee. Voin paremmin, mutta olen edelleen tietyissä tilanteissa itsetuhoinen, satutan itseäni, ahdistuksetonta hetkeä ei juurikaan ole, pakko-oireet ja lukemattomat muut oireet hallitsevat arkeani. Niin sanottu voitonhumppa ja ura eivät ole minun elämääni. Eivät tule koskaan olemaan.
Mietin, että josko en kuitenkaan ole yrittänyt tarpeeksi. Nykyään rullainen yhä useammin poliittisten mielenterveyskeskusteluiden yli, koska ne saavat minut voimaan huonommin. Toki minä ja kaltaiseni emme ehkä sovi markkinointitarkoituksiin. Silti olemme olemassa ja aivan yhtä arvokkaita. Toistan sen mitä sanoin aikaisemmassa bloggauksessani, minun hyvinvointimittarini ei ole samanlainen kuin sen voittajanarratiiviin sopivan ihmisen hyvinvointimittari. Silti olen olemassa. Vaikka tavoite on hyvä saatetaan usein entisestään tunkea marginaaliin sitä ryhmää, joka on jo eniten varjoissa.
Joskus ristiriita tuntuu liian vahvalta. Ikään kuin poliittisessa roolissa pitäisi olla se puhuva pää, jonka pitää jaksaa pitää puheita säästöistä, joita auttamalla ihmisiä saavutetaan. Ilman näitä puheita, kun asiat eivät etene. Mietin lähes päivittäin tuleeko päivä jolloin kaikki tämä käy liian raskaaksi vai annanko tämän pienen areenan alaportaan niin sanotulle voitonhumpalle, niille "onnistuneille" ja viljelen vaikka perunoita ja käyn hoitamassa kissoja tämän taistelun sijaan? Todennäköisesti en osaa, mutta on tämä saatana työmaa.
Suosittelen lukemaan myös tämän kirjoituksen.
Kommentit
Lähetä kommentti