"Kyllä oppii, kun tarpeeksi kiinnostaa". Tähän kommenttiin törmää usein, kun puhutaan maahanmuuttajien kielitaidosta. Joka kerta tämä ravisuttaa.
Esimerkiksi omissa matematiikan oppimisvaikeuksissani kyse on aina ollut aivan muusta kuin kiinnostuksen puutteesta. Myöhemmin on sitten selvinnyt, että ei se ollutkaan tyhmyyttä tai laiskuutta. Se on neuroepätyypillisyyttä. Se oli kauheaa jo minullekin, kun leimattiin tyhmäksi ja laiskaksi. Se jätti pysyvät jäljet. Pysyvää epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Jotenkin maahanmuuttajista keskustellessa unohdetaan usein, että maahanmuuttajien joukossa on yhtälailla niitä, joilla on syystä tai toisesta vaikeuksia oppia tiettyjä asioita. Jos olisin ollut lapsena maahanmuuttajana samassa tilanteessa voin vain kuvitella sitä paskan määrää mikä olisi niskaani saanut. Uuden maan kielen opettelu olisi ollut minulle paljon pidempi prosessi kuin muille.
Aihe on siinäkin mielessä ajankohtainen, että on kevät. On se aika vuodesta, kun ihaillaan opiskelusuorituksia. Tälläkin saralla "Sä pystyt mihin vaan" - motivointikulttuuri elää vahvana. Minä kuulun niihin, jolla ylioppilastodistus ei ollut juhlissa tutkittavana. Enpä ylioppilaskirjoituksiin mitenkään valmistautunutkaan ja ottaen huomioon kaikki muut asianhaarat on ilme, että sain se lakin. Se, että en valmistautunut ei tarkoita, että en yrittänyt. Se valmistautuminen ei vain onnistunut. Minulle onnistuminen oli jo se, että sain lakin. Nykymaailmassa tällainen ei valitettavasti riittäisi mihinkään. Moni asia maailmassa on muuttunut paremmaksi, mutta on myös toisenlaista kehitystä.
Ei, aina ei kaikkea helposti opi, vaikka kiinnostaisi kuinka ja olisi kuinka ahkera. Me, joilla on näitä vaikeuksia emme ole laiskoja tai tyhmiä, vaikka se ulospäin saattaa joskus siltä vaikuttaakin. Me saatamme jopa olla kyvykkäitä ihmisiä. Muistan edelleen kuinka kauan otti prosessoida sitä, että en olekaan "tyhmä". Tästä kehitin ajatuksen, että olen yhteiskunnalle paljon velkaa. Nyttemmin pystyn jotenkin suhtautumaan siihen, että voin elää tätä elämää, joka on virallisten mittapuiden mukaan tavallisen suoriutumisen alapuolella. En voi sanoa, että olisin siinä vaiheessa kehitystä, että asia ei vaivaa minua. Tässäkään ei tarvitse olla täydellinen tai "paras versio itsestään". Riittää, että siedän asiaa ja pystyn elämään sen kanssa.
Ei, huolimatta kyvykkyydestäni en pysty mihin vain. En edes niihin moniin tavallisiin asioihin ja se on ihan ok. Kaikkien ei tarvitse olla huippupoliitikkoja, yritysmiljonäärejä tai menestyviä hyvinvointiyrittäjiä. Jokaisella on oikeus olla olemassa ja oikeus näkyä. Hyvässä maailmassa kenekään ei tarvitsisi lunastaa paikkaansa - ei myöskään maahanmuuttajan.
Kommentit
Lähetä kommentti