Kun nimesi on numero

"Sairauspoissaolot mielenterveyssyistä maksavat noin 130 miljoonaa euroa vuodessa"

"Joka päivä noin kahdeksan nuorta jää mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeelle"

Pitkään on puhuttu paljon ennaltaehkäisevistä mielenterveyspalveluista ja siten myös kovasti luvuista, tilastoista ja rahasta. 

Olen väsynyt siihen, että meidät eläkeläiset typistetään pelkiksi numeroiksi ja tilastoiksi. Harvemmin julkisuudessa tai politiikassa työkyvyttömyyseläkeläisyydestä tai mielenterveyspalveluista puhuu nuori eläkeläinen. Numeroiden takana on monia erilaisia tarinoita.

Minulle eläke oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Tuntuu ahdistavalta ja pahalta, että ennaltaehkäisyn ja kevyemmän pään palveluiden tärkeyttä tunnutaan usein korostavan - nimenomaan ei-eläkeläisten taholta - argumenteilla miten eläke on aina suuri tragedia ja miten me nuoret eläkeläiset olemme kuluerä. Kyllä - olisi oikein kivaa olla työkykyinen ja toteuttaa se koko läjä kunnianhimoisia unelmia, mutta oma elämäni ei ole eläkkeen tai diagnoosien vuoksi mikään yleinen säälitragedia. Toisille työkyvyn ylläpito tai palauttaminen on realistinen tavoite, mutta kaikkien meidän kohdalla näin ei koskaan ole.

Kärjistetty retoriikka, jossa vain työelämään kuntoutuva on hyvä kuntotuja ja eläkkeellä oleva on vain kuluerä ja säälittelyn kohde käytännössä typistää ihmisen arvon siihen palkkatyöhön. Olen kokenut koko ikäni itseni surkeaksi kuntoutujaksi. Eihän minua ole edes pystytty kuntouttamaan kuten valtaosaa kuntoutetaan. "Et sä halua parantua?" Olen koko ikäni kuullut jopa ammattilaisten taholta hämmästelevää puhetta siitä "miten olen niin älykäs ja osaava". Sitä en tiedä miten tämä on liittynyt diagnooseihini tai kuntooni...

Hyvinvointi on tärkeämpää kuin ihmisen status. Voiko vaikeista mielenterveysongelmista kärsivä sitten "voida miten hyvin"? Tässä vaiheessa yleensä joku alkaa kettuilla, että miksi sitä nyt sitten ei käydä töissä... Minulle iso askel on jo se, että eläkkeen myöntämisen jälkeen en ole harkinnut itsemurhaa. Minun hyvinvointini mittari ei ole ehkä sellainen kuin keskivertoihminen mieltää. Minä en voi voida hyvin niillä keskivertomittareilla. Omilla mittareillani sen sijaan voin kokea hyvää oloa ja onnistumisen kokemuksia. Tämä on arvokasta ja merkityksellistä, eikä tämäkään ole syy sääliä minua.

Elämme ura- ja suorituskeskeisessä maailmassa. Joskus unohtuu se, että elämä voi olla hyvää ilman suuria saavutuksia ja uraa. Monen pitkäaikaispotilaan vointi aaltoilee. Hyvinä kausina voi kyetä jopa tienamaan muutaman euron ja eläkkeellä tosiaan saa tienata ja täten pääsee myös maksamaan niitä kaivattuja tuloveroja.

Eläkkeen hakuprosessi oli minulle henkisesti hyvin traumaattinen. Viime talvena eli kuukausia sen ajatuksen kanssa, että tämä eläkkeenhakukierros on viimeinen käy miten käy. Vuosien stressi ajoi kauan sitten minut jopa yrittämään itsemurhaa.

Mediassa ja politiikassa puhutaan nykyään paljon mielenterveysongelmista. Keskustelua käydään mielellään niin sanotusti sankaritarinoiden näkökulmasta ja selviytynyt sankari on se, joka päätyy takaisin työelämään - luomaan niitä saavutuksia ja sitä uraa. Koska representaatiota kaltaisilleni ei juurikaan ole esimerkiksi mediassa näkynyt kuvittelin pitkään olevani ainoa, joka "on näin heikko". Vasta vertaistukitoiminnan kautta ymmärsin, että en ole yksin, enkä ole heikko. Omasta näkökulmastani keskustelu mielenterveysongelmista ja mielenterveysongelmaisten asemasta on edelleen hyvin typistettyä ja kapeaa.

Usein tilastoista puhuttaessa jää huomiotta myös se, että on monia sairauksia, joita ei niin sanotusti pidetä minään, vaikka henkilö olisi työkyvytön. On sairauksia, joilla ei ole asiaa eläkkeelle huolimatta siitä, että työkyky olisi täysin mennyt. Jokainen voi itse päätellä mitä tämä tarkoittaa samalla muistaen, että syy ei ole potilaiden vaan järjestelmän.

Joka päivä omakin kupla kertoo mitä minä ja kaltaiseni maksamme yhteiskunnalle. Politiikka on politiikkaa ja raha ikävä totuus on, että usein ratkaisee. Silti toivon, että mietittäisiin voisiko keskusteluun ottaa myös toista näkökulmaa ja tuoda enemmän esille mielenterveyskentän moninaisuutta ja jokaisen yksilön itseisarvoa. Olen nuori eläkeläinen ja se hallitsee paljon elämääni, mutta olen myös monia muita asioita ja ennen kaikkea olen ihminen - en kuluerä.

Toim, huom. Huomioitavaa on myös, että keskustellessa esimerkiksi nuorien eläkeläisten määrästä eläkeläisiin lasketaan myös kuntoutustukea saavat, joista valtaosa kuitenkin palaa työelämään.