Juhlista ja sosiaalisesta kuluttamisesta

Köyhyys eristää ja vaikeuttaa sosiaalista elämää mukaan lukien juhlapyhien ja juhlien vietto. Sosiaalinen media ja normit luovat paineita. Sosiaaliset tilanteet vaativat usein kuluttamista. Itse syytän jatkuvasti itseäni siitä, että en pysty saavuttamaan samaa kuin muut. 

On vaikea kuvailla sitä itseinhoa, kun alat haluta useammin ja useammin kieltäytyä kylään menosta, koska sinulla ei ole rahaa tuoda mukanasi mitään. Vaikka ystävät sanovat, että ei tarvitse tuoda mitään, koet silti itsesi pummiksi, joka syö ja juo toisten kustannuksella. Ylipäänsä on usein vaikea saada ymmärrystä sille, että joskus jo bussilla kulkeminen on yksinkertaisesti mahdotonta tai, että siellä ravintolassa ei todellakaan voi syödä. 

Olen itse joskus tehnyt sitä, että olen tinkinyt perustarpeista voidakseni syödä ravintolassa sellaisissa tilanteissa, joissa olisi ollut yksinkertaisesti liian nöyryyttävää istua ainoana ilman ruoka-annosta. 

Muistelen nykyään usein sitä aikaa, kun elin sosiaalisesti hyvin eristäytynyttä elämää. Rakastan ystäviäni, poliittista yhdistystoimintaa ja juhlia, mutta siinä elämässä, jossa näitä ei ollut ei myöskään tarvinnut huolehtia sosiaalisista paineista näiden suhteen. Oli jo alusta lähtien selvää, että esimerkiksi mitään juhlia ei ole eikä tule. Myös korona-aika on tältä osin tuonut helpotusta elämään. Ei ole tarvinnut kokea stressiä ja ahdistusta niin sanotusta sosiaalisesta kuluttamisesta. 

Tästä köyhyyden aspektista puhuminen on vaikeaa. "Eiväthän juhlat ole välttämättömiä!" "Voithan sä silti ystäviä nähdä!" "Eihän sun oo pakko siellä ravintolassa syödä!" On vaikea saada ymmärtävää suhtautumista siihen, että kyse on tilanteiden ja normien aiheuttamista ajatuksista ja tunteista. Kyse ei ole siitä, mikä fyysinen tarve on välttämätön hengissä pysymisen kannalta. Ulkopuolisuuden, epäonnistumisen ja nöyryytyksen tunteet ovat todellisia. Esimerkiksi itselläni - monidiagnoosisella mielenterveyspotilaalla -  nämä tunteet ovat mahdollisesti kymmeniä kertoja voimakkaampia ja hallitsevampia kuin terveellä. Tilanteet ovat siis ymmärrettävästikin todella vaikeita. 

Ihminen tarvitsee todella vähän pysyäkseen hengissä. Toinen kysymys onkin millaisessa tilanteessa pystyy ylläpitämään niin sanottuja normaaleja ihmissuhteita. Normaalilla tarkoitan tässä yhteydessä ihmissuhteita, jotka olisivat myös köyhän näkökulmasta terveitä suhteita. Kun olet se, jolla ei koskaan tarjota vieraille mitään muuta kuin pussi kaupan halvimpia sipsejä - jos sitäkään - suhteista muovautuu ainakin minun päässäni väistämättä vähän epäterveitä. Minusta tuntuu, että jään ihmisille velkaa, jota en voi koskaan maksaa. En kykene omasta näkökulmastani toteuttamaan tässä mielessä vuorovaikutuksellista ihmissuhdetta. 

Toisten yhtä köyhien kanssa sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa. Ei tarvitse hävetä sitä, että kerää kadulta tölkit matkaan. Ei tarvitse hävetä sitä, että kaupassa on laskettava voiko tänään ostaa maitoa vai ei. Ei tarvitse miettiä kelpaako muille halpa ruoka. 

Minulle on usein tarjottu rahaa ja ihmetelty, miksi en vastaanota sitä. Koska en halua vääristää ihmissuhteita päässäni yhtään enempää. En halua olla palveltava köyhyyteni tai minkään muunkaan elämässäni olevan asian takia, eikä minua tarvitse sääliä. Kun kieltäytyy rahasta usein kerrotaan, että eihän sitä sitten ole mikään kiire maksaa takaisin. Ihmisten on usein vaikea ymmärtää, kun heille kertoo, että ei sitä lainaa oikeasti pystyisi maksamaan takaisin. 

Näistä tunteista pelottaa puhua siksi, että muutenkin köyhänä pelkää olevansa aina se ilonpilaaja. Koen valtavaa ahdistusta siitä, että tunnen olevani vääränlainen köyhä. Pitäisi olla nöyrempi, koska niinhän alta vastaavien pitää olla. Ei saisi puhua tunteistaan, ettei muiden päivä mene pilalle. Tunteensa ja köyhyytensä pitäisi piilottaa. Huomaan itsekin säännöllisesti syyllistyväni tähän piilotteluun arkisessa kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Pelkään jääväni ulkopuoliseksi ja tulevani hylätyksi, jos en toimi näin. 

Jatkuvasti joutuu myös elämään sen ajatuksen kanssa, että köyhyys on ikään kuin kilpailua. Jos joku selviää köyhyyden kanssa paremmin tulee ajatus, että pitäisi itsekin olla "kovempi". Pitäisi kyetä olemaan välittämättä vaikkapa juhlapyhistä. Pitäisi kyetä hiljentämään tunteitaan - joka ei itselläni edes mitenkään onnistuisi puhumattakaan siitä, että se ei ole tervettä - sen sijaan, että niistä puhuu. 

On hyvä tiedostaa miksi se joku kaveri saattaa aina olla tulematta juhliin tai vierailulle, ja jopa vältellä puhumista juhlista ja vierailuista. Hän ei välttämättä tee näin siksi, että ei välittäisi sinusta tai ei haluaisi viettää aikaa kanssasi. Köyhyys ei ole vain aineellista puutetta vaan köyhyys - erityisesti pitkittynyt köyhyys - vaikeuttaa merkittävästi ihmissuhteiden luomista ja ylläpitämistä. Edelleen usein kuvitellaan, että köyhyys on väliaikaista. Monelle köyhyys on kuitenkin pysyvää. Monesti köyhä alkaakin ajatella, että on helpompi vetäytyä yksinäisyyteen kuin kokea jatkuvasti sosiaalista häpeää, nöyryyttäviä tilanteita, ulkopuolisuuden tunnetta ja elämäntilanteensa selittelyä.