Keväällä eletään valmistumisten aikaa. Media onnittelee ja tekee juttuja erittäin hyvin menestyneistä oppilaista. Vanhemmat ylistävät somessa valmistuneiden lastensa arvosanoja.
Minä en kuulunut niihin, joka olisi halunnut laittaa ylioppilastodistuksensa esille juhlissa. En kuulunut ylistettyihin neljän ällän kirjoittajiin. En kyennyt lukemaan ylioppilaskokeisiin lainkaan. Minä vain menin ja kirjoitin. Vielä tällöin uskoin vilpittömästi, että kokeisiin lukemisen vaikeuden syy on siinä, että minulla nyt vain ei ole älyllistä kapasiteettia. Että sitä paljon puhuttua potentiaalia ei vain ole.
Matematiikan oppimisvaikeuksista tehtiin ala-asteella iso numero. Asiasta tehtiin numero, mutta minua ei kuitenkaan kyetty auttamaan vaikeuksien selättämisessä mitenkään. Perinteinen matematiikan hahmottaminen kun ei vain toimi minulle millään toistamisen määrällä. Toisaalta koulussa ei saanut olla hyvä. Ei saanut tehdä tehtäviä etukäteen, eikä saanut piirtää liian monimutkaisia kuvia.
Koin jo lapsuudesta lähtien koulussa suurta ulkopuolisuuden tunnetta ja valtavia ristiriitoja. Ymmärsin monet asiat eri tavalla kuin muut. Minun oli vaikea saada ystäviä. En osannut kuulua sosiaalisesti joukkoon.
Olin epäuskoinen, kun aikuisiällä psykologiset testit kertoivat, että ongelmat koulussa eivät ole koskaan olleet kiinni älyllisestä kapasiteetista. Jouduin käymään läpi pitkän surutyön sen suhteen, että monikaan unelma ei enää voi toteutua terveydentilani vuoksi. Katsoin lukemattomat päivät peiliin nähden vain kasan hyödyntämätöntä potentiaalia. Edelleen koen helposti alemmuuden tunnetta. Ikään kuin syyllisyyttä siitä, että sorruin siihen kuoppaan, jossa annoin ulkopuolisten määritellä minua niin vahvasti. Enhän minä voinut tietää ja havainnoida tällaisia asioita. Olin lapsi.
Oppilaita lajitellaan edelleen helposti. Jos oppilas on vaikkapa maahanmuuttaja, vammainen, erityisoppilas, oppimisvaikeuksista kärsivä, köyhästä tai päihdeongelmaisesta perheestä tai vaikkapa sairas ympäristö saattaa alkaa torpata unelmia, koska "ethän sä nyt vaan voi". Pienet viestit saivat minutkin aikoinaan uskomaan, että potentiaalia ja mahdollisuuksia ei ole. Erilaisuus lähti monen pienen asian summana jo varhain kasvamaan eriarvoisuuden ja huonommuuden kokemuksiksi.
Oikeus unelmoida, oikeus uskoa itseensä ja rakentaa omanlaistaan elämää on keskeinen osa ihmisyyttä.
Kannustetaan ihmisiä, tuetaan ja luodaan mahdollisuuksia. Uskotaan siihen, että ihmiset osaavat nimenomaan kannustavassa ilmapiirissä itse määritellä tavoitteensa. Koulumenestyksen tai saavutettujen titteleiden ei pitäisi määritellä kenenkään arvoa. Sanon ei pitäisi, sillä edelleen ne määrittelevät liikaa. Jokainen yksilö on lähtökohtaisesti arvokas. Muistetaan myös, että on täysin ok, jos henkilö ei haaveile vaikkapa korkeakoulutuksesta. Muistetaan arvostaa, kunnioittaa ja tukea jokaisen omaa polkua.
Minä en kuulunut niihin, joka olisi halunnut laittaa ylioppilastodistuksensa esille juhlissa. En kuulunut ylistettyihin neljän ällän kirjoittajiin. En kyennyt lukemaan ylioppilaskokeisiin lainkaan. Minä vain menin ja kirjoitin. Vielä tällöin uskoin vilpittömästi, että kokeisiin lukemisen vaikeuden syy on siinä, että minulla nyt vain ei ole älyllistä kapasiteettia. Että sitä paljon puhuttua potentiaalia ei vain ole.
Matematiikan oppimisvaikeuksista tehtiin ala-asteella iso numero. Asiasta tehtiin numero, mutta minua ei kuitenkaan kyetty auttamaan vaikeuksien selättämisessä mitenkään. Perinteinen matematiikan hahmottaminen kun ei vain toimi minulle millään toistamisen määrällä. Toisaalta koulussa ei saanut olla hyvä. Ei saanut tehdä tehtäviä etukäteen, eikä saanut piirtää liian monimutkaisia kuvia.
Koin jo lapsuudesta lähtien koulussa suurta ulkopuolisuuden tunnetta ja valtavia ristiriitoja. Ymmärsin monet asiat eri tavalla kuin muut. Minun oli vaikea saada ystäviä. En osannut kuulua sosiaalisesti joukkoon.
Olin epäuskoinen, kun aikuisiällä psykologiset testit kertoivat, että ongelmat koulussa eivät ole koskaan olleet kiinni älyllisestä kapasiteetista. Jouduin käymään läpi pitkän surutyön sen suhteen, että monikaan unelma ei enää voi toteutua terveydentilani vuoksi. Katsoin lukemattomat päivät peiliin nähden vain kasan hyödyntämätöntä potentiaalia. Edelleen koen helposti alemmuuden tunnetta. Ikään kuin syyllisyyttä siitä, että sorruin siihen kuoppaan, jossa annoin ulkopuolisten määritellä minua niin vahvasti. Enhän minä voinut tietää ja havainnoida tällaisia asioita. Olin lapsi.
Oppilaita lajitellaan edelleen helposti. Jos oppilas on vaikkapa maahanmuuttaja, vammainen, erityisoppilas, oppimisvaikeuksista kärsivä, köyhästä tai päihdeongelmaisesta perheestä tai vaikkapa sairas ympäristö saattaa alkaa torpata unelmia, koska "ethän sä nyt vaan voi". Pienet viestit saivat minutkin aikoinaan uskomaan, että potentiaalia ja mahdollisuuksia ei ole. Erilaisuus lähti monen pienen asian summana jo varhain kasvamaan eriarvoisuuden ja huonommuuden kokemuksiksi.
Oikeus unelmoida, oikeus uskoa itseensä ja rakentaa omanlaistaan elämää on keskeinen osa ihmisyyttä.
Kannustetaan ihmisiä, tuetaan ja luodaan mahdollisuuksia. Uskotaan siihen, että ihmiset osaavat nimenomaan kannustavassa ilmapiirissä itse määritellä tavoitteensa. Koulumenestyksen tai saavutettujen titteleiden ei pitäisi määritellä kenenkään arvoa. Sanon ei pitäisi, sillä edelleen ne määrittelevät liikaa. Jokainen yksilö on lähtökohtaisesti arvokas. Muistetaan myös, että on täysin ok, jos henkilö ei haaveile vaikkapa korkeakoulutuksesta. Muistetaan arvostaa, kunnioittaa ja tukea jokaisen omaa polkua.
Kommentit
Lähetä kommentti