"Älä sitten kerro!"

Kun ihminen kohtaa asiatonta suhtautumista ja kertoo tästä, aina saapuu joku paikalle toteamaan: "No mitäs menit kertomaan asioitasi muille".

"Älä kerro kenellekään, että et ole hetero niin sitten sua ei kiusata."
"Siis ymmärräthän sä, että jos sulla on hammasraudat niin totta kai sua kiusataan"
"Älä oo niin huomionhakuinen"
"Siis ei kukaan palkkaa sua, jos oot kertonut netissä, että sulla on persoonallisuushäiriö!"

Huonoa kohtelua kohdanneen vastuuttaminen saa minut joka kerta kiihtymään nollasta sataan nanosekunnissa.

Sen lisäksi, että vaikenemisen kulttuuriin painostaminen ja sen normina pitäminen on epätervettä ja aiheuttaa runsaasti ongelmia tällainen ilmapiiri jarruttaa myös yleistä asenteiden muutosta. Vaikenemisen kulttuuri ei lopu koskaan, jos sitä ei päättäväisesti ja johdonmukaisesti murreta.

Avoimuus ei koskaan tarkoita, että ihmisen pitää sietää huonoa kohtelua tai jaksaa olla kävelevä tietosanakirja. Google on olemassa. Jokainen ihminen osaa etsiä tietoa, jos toisen itsestään kertoma asia kiinnostaa syvällisemmin. Jokaisella aikuisella ihmisellä on vastuu siitä, että osaa keskustella asiallisesti. Jokaisella aikuisella on myös vastuu siitä kuuluisasta toisen rajojen kunnioittamisesta.

Olen itse kertonut monista asioistani hyvin avoimesti julkisten kirjoitusten kautta ja puhun usein vaikkapa mielenterveysdiagnooseistani myös livekohtaamisissa avoimesti. On ollut outoa kohdata jopa joidenkin terveydenhuollon ammattilaisten taholta hämmästelevää asennetta. Ikään kuin edelleen pitäisi ymmärtää olla kertomatta.

Minulle on myös sen sata kertaa kerrottu, että jokuhan voi käyttää näitä asioita minua vastaan. Jos joku näin toimii ei ongelma ole siitä, että olen kertonut asioista vaan siinä, että joku toimii näin sekä siinä mikäli joku ostaa vaikkapa sen ajatuksen, että vaikkapa mielenterveyden diagnoosit tekisivät muka ajatuksistani vähemmän valideja. Edelleen valitettavan yleisistä asenteista ei saa syyllistää asioista puhuvia.

On aina tärkeää korostaa, että ei ole velvollisuutta kertoa, mutta minä haluan kertoa. Minulle asioista puhumatta jättäminen tarkoittaisi sitä, että ihmissuhteistani ja elämästäni puuttuisi jotakin. Kokisin eläväni valheessa. En halua kokea eläväni häpeässä tai piilossa. Haluan ympärilläni olevien ihmisten tietävän kuka ja millainen minä oikeasti olen sekä millaista elämäni ja arkeni on.

Tuntuu absurdilta, että edelleen osa ajattelee minun normaalin elämäni monellakin saralla olevan huomionhakua. Tällainen puhe on raivostuttavan syyllistävää ja painostaa vaikenemaan. Asian voi kääntää myös niin, että miksi vain joillekin ihmisille olisi sallittua ottaa tilaa haltuun? Kun vaikkapa mielenterveysongelmainen, neuroepätyypillinen, köyhä tai polyamorinen kirjoittaa normaalista arjestaan se on "huomionhakua".

Saa ehkä juuri ja juuri olla olemassa, kunhan nyt ymmärtää pysyä hiljaa. Tämä näyttää hyvin toteen sen, että oikeus ottaa tilaa haltuun ei edelleenkään kuulu kaikille. Halu tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itseään kääntyynkin suorastaan synniksi, jos et sovi normiin.

Muista, että jos sinulle on ok olla sulkeutuneempi se ei ole kaikille hyvä malli, eikä anna sinulle oikeutta vedota siihen, että sinä et tuo näitä asioita esille. Se, että vaikenemisen kulttuuria murskataan ei tarkoita, että sinun olisi pakko kertoa.

Vastuu asiattomasta suhtautumisesta on aina sillä, joka sitä harjoittaa.